Aseet ja haarniskat

Rälssiin kuuluva herra joutui saapumaan kerran vuodessa asekatselmukseen linnaläänin kuninkaan edusmiehen tarkastettavaksi. Jotta rälssiä (verovapautta) saattoi nauttia piti omistaa kelvolliset raskaan ratsumiehen varusteet ja sotahevonen. Rälssiasema useimmiten perittiin, mutta mikäli sotaratsu/varusteet puuttuivat saattoi asemansa menettääkin. Toisaalta vauras talonpoika saattoi nousta tuohon asemaan hankkimalla sotaratsun ja varusteet sekä saapumalla katselmukseen.

1300-luvun lopulla sotaratsu oli joko monen maatilan arvoinen Destrier, joita oli vain harvoilla valtakunnan ylimyksillä varaa hankkia. Se oli jalostettu, koulutettu, väkevä ja lyhytselkäinen vahva ori. Isäntänsä ylpeys oli myös tavallisempi sotaratsu Equus magni. Nämä olivat yleensä myös hyvin kalliita ja koulutettuja suuria hevosia. Tavallinen työ- ja ratsuhevonen oli noina aikoina varsin pieni. Suunnilleen islanninhevosen kokoinen. Itämaan heimot pitivät valkoisia hevosia muita vähäarvoisempina, kun taas skandinaavit arvostivat valkoisia hevosia. Suuret sotaratsut olivat siis suuria aikalaisten silmissä, vaikkeivat olleet juuri nykyistä suomenhevosta suurempia.

Ratsuun kuuluivat myös sen kalliit varusteet, joista mainitsemisen arvoinen on ainakin satula. Satula oli korkea ja etenkin ratsastajan etupuolella siinä oli korkea suojus. Soturi istui ratsun selässä jalat suorina ja vähän eteen työnnettyinä. Hevosen ylle saatettiin pukea myös jostain kalliista kankaasta valmistettu “caparison”. Vaate jossa toistui usein myös omistajan vaakunamerkki.

Aseet

Ratsumiehen ja etenkin rälssimiehen varustus koostui hänen aseistaan, joista tärkein oli peitsi. Peitsi oli useita metrejä pitkä usein lepästä, lehmuksesta tai muusta kevyestä puusta valmistettu. Se oli tehokas ja pelottava ase ratsukon koko massan ja vauhdin keskittyessä pienen teräksisen terän kärkeen. Tämän iskuvoiman tähden peitsen tuli murtua iskeytyessään viholliseen tai tämän kilpeen, jotta iskun voima ei heittäisi iskijää satulasta ja jotta hänen oma kätensä, jonka alle peitsi oli kainaloon tuettu, ei murtuisi.

Toiseksi tärkein oli miekka, joka oli risti ja ritari-ihanteen symboli. Miekkaa käytettiin peitsen osuttua maaliinsa. Miekkoja oli tietenkin monenlaisia. Suuria saksalaismallisia kahdenkädenmiekkoja, joiden mitat olivat yleensä kuitenkin suhteessa soturin omiin mittoihin, siten että miekan kokonaispituus ylsi maasta miehen rintalastan korkeudelle. Kaksiteräisiä yhdenkäden miekkoja oli ehkä eniten vielä tuolloin. Sellaisen miekan teräpituus vaihteli n. 60 ja 85 cm välillä.

Lisäksi käytettiin yksiteräisiä suuria veitsiä, kuten miekkoja. Niiden kokohaarukka oli samaa luokkaa kuin yhden käden miekkojenkin. Terä saattoi olla kaareva ja joskus jopa selkeästi kärkipainoinen. Miekkojen painot vaihtelivat yhden kilon molemmin puolin. Miekkojen lisäksi ratsailta saatettiin käyttää myös erilaisia nuijia ja vasaroita sekä kirveitä.

Suojavarusteet

Myös suojavarusteet olivat ensisijaisesti ratsumiehen varusteita. Kilpi oli rälssimiehelle tärkeä, koska siinä hän esitti vaakunamerkkinsä. Vaakunamerkin esittäminen taistelukentällä oli tärkeää, koska vihollinen otti vangeiksi ylhäisiä(rikkaita) miehiä, joiden sukulaisilla oli varaa maksaa lunnaat heistä. Täten vaurauden esiintuominen oli eräänlainen henkivakuutus taistelussa.

1300-luvun lopulla oli vielä käytössä umpinaisia suuria kypäriä, jotka tosin yhä enenevässä määrin olivat nimenomaan urheiluvarusteita turnajaisten peitsileikkejä varten. Suuren kypärän alla käytettiin ketjuhuppua (muzza) tai toisenlaista kypärämallia, joka oli (Bascinet) tiiviisti päässä istuva ja usein suippo peltikypärä, jonka reunaan oli kiinnitetty ketjupanssarikaulus. Tämän tyyppisessä kypärässä saattoi olla myös silmikko. Varhaisimmissa malleissa, joita yhä käytettiin oli yksi sarana keskellä otsaa, mutta uudemmissa malleissa suipon visiirin (hounskull) ripustus oli päänsivuilla ja silmikko oli usein myös kokonaan irrotettava. Niiden lisäksi oli niitattuja lierillisiä rautahattuja, joiden kanssa usein käytettiin paitsi ketjupanssarihuppua, myös mahdollisesti peltistä leukasuojaa.

Vanhastaan ratsumiehen varustus oli koostunut kypärän lisäksi ketjupanssaripaidasta (hauberk/habergon), jonka helma oli viimeisten vuosikymmenten aikana lyhentynyt melkein polvimittaisesta niukasti lantion alle ylettyviin, kuten muukin herrainmuoti. Tuohon varhaisempaan varustukseen oli myös kuuluneet ketjupanssarikintaat ja -sukat. Tämän lisäksi rintakehää saattoi suojata kankaaseen tai nahkaan niitattu suomupanssari. Nyt ketjupanssarin päälle oli alettu kiinnittää peltilevyjä. Ensin sääriin ja sitten polvien ja kyynärpäiden suojaksi. Myös rintakehää saattoi suojata pallomainen rintarauta. Monenlaiset topatut haarniskat olivat yleisiä. Ne valmistettiin pellavasta tikkaamalla monia kerroksia yhteen. Tällaisissa topatuissa ja tikatuissa takeissa saattoi olla jopa 40 kerrosta pellavaa ja yksi kerros ohutta peurannahkaa (muita nahkahaarniskoja ei käytetty). Erillisiä topattuja ja tikattuja pellavasuojia käytettiin myös reisien ja jopa polvien päällä.

Rälssiin kuuluvilla rikkailla herroilla oli oltava varaa kaikkein uusimpiin sotavarusteisiin. Arkisemmat soturit saivat tyytyä paljon yksinkertaisempiin varustekokonaisuuksiin.

Huovien ja muiden palkattujen soturien aseistus

Soturin varusteet

Huovit ja muunlaiset palkatut soturit, kuten ampujat, käyttivät sellaisia varusteita, joihin heidän palkoillaan oli varaa. Paremmin varustettu soturi sai myös parempaa palkkaa. Periaatteessa huovien varustus jäljitteli soinien raskasta sotavarustusta, mutta oli usein lähempänä talonpoikien niukkaa varustusta.

Huovit olivat myös ratsumiehiä, mutta he eivät ratsastaneet taisteluun kalliilla sotaratsuilla, vaan isäntänsä kustantamilla tavallisilla ratsuhevosilla. Pohjoismaissa oli vanha tapa ratsumiesten jalkautua ennen taistelua ja taistella jalan. Sama kulttuuri oli uutta vaikutusta myös Länsi-Euroopasta. Vaikka elettiin yhä ritari-ihanteen aikakautta, sopi jalkautuminen useimmille rälssinkin miehille erinomaisesti. Kalliin sotaratsun ajaminen vihollista päin ei ole likimainkaan niin houkutteleva ajatus sellaiselle, jonka verovapaus riippuu tuosta hevosesta.

Aseisiin kutsuttavan talonpojan varustevaatimuksiin kuului jousi, kolme tusinaa nuolia, keihäs, kilpi, kypärä ja jonkinlainen vartalosuoja, kuten suomu- tai ketjupanssari ja/tai topattu takki. Vaikka Visbyn taistelun (1361) joukkohaudat osoittavat talonpoikien varusteet olivat usein hyvin vanhakantaisia ajankohtaan nähden eli heidän tappionsa tanskalaisille ritareille ja näiden saksalaisille palkkajoukoille johtunut niinkään aseitten vanhanaikaisuudesta kuin joukon johtajien puutteellisista taidoista.

Talonpojilla oli joitakin miekkoja, mutta kirves oli tavallisempi ase, kuten keihäästä, siitä oli hyötyä rauhantöissäkin. Miekat ovat aseina vaativia ja edellyttävät käyttäjältään harjoitettuja taitoja. Huoveilla luonnollisesti oli kaikilla jonkinlainen miekka. Innokkaimmilla miekkailun harjoittajilla saattoi olla pieniä pyöreitä kupurakilpiä, joita saatettiin kantaa näppärästi vyöllä miekan ohella.